Lopulta yli vuosi sitten sain diagnoosiksi välilevyrappeuman (diskusdegeneraatio), jossa siis selkänikamien välissä oleva pehmeä massa, välilevy, rapistuu olemattomaksi kuivaksi kasaksi. Kuten uskoa saattaa, tämä aiheuttaa aikamoisia kipuja selkään, kun nikamat teoreettisesti hankaavat toisiinsa. Luonnollisestihan tätä rappeumaa tapahtuu kaikille, mutta magneettikuvien perusteella siinä vois olla keskiverto 65-vuotias silloisen 22-vuotiaan tilalla, lääkärin sanoin. Oletuksena on jokin perinnöllinen syy, eikä siis mitään itseaiheutettua. No eihän se hyvä ole, ja kivut sen jo kertoi ettei kaikki ole kohdallaan. Selkää ei korjatuksi saa, vaan ainut tavoite on pitää tilanne ennallaan, etteivät tuhoutuneen kaksi välilevyä saisi ainakaan yhtään ystävää muista välilevyistä :-D Ja tietenkin saada kivut kontrolliin. Puolentoista vuoden joka päiväisten kipujen jälkeen voin sanoa, ettei helpotusta ole vielä löytynyt. Maybe some day...
Ennen tätä kaikkea olin harrastanut urheilua koko elämäni, lentopalloa n. viimeiset kymmenen vuotta. Sen lopettaminen oli mulle todella vaikea paikka, en usko että se olisi kellekään helppoa tilanteessa, jossa lääkäri sanoo että nyt et siihen palloon enää koske. Okei, tuolloin tilanne oli niin paha, etten edes omasta tahdostani olisi pystynyt pelaamaan, enkä pystyisi itse asiassa vieläkään. Se oli ainut helpotus. Kivut menee kuitenkin hieman jaksoittain, pääasiassa ne on koko ajan yhtä kovia lukuunottamatta joitain viikkoja välissä. Kesällä oli myös ehkä jopa kuukauden ajan parempi jakso, lomalla kun sai puuhailla mitä tykkäs eikä työ ollut selkää rasittamassa.
Joukkueurheilua harrastaneena sai todeta, miten vaikeaa voi olla lähteä yksin vaikkapa salille. Okei, oon mä elämässäni käynyt yksin salilla lukemattomia kertoja, mutta mulla on ollut päämäärä, jota kohti oon treenannut. Milloin se on ollut lentopallo, milloin poliisikoulun pääsykokeet. Mitä salilla edes kuuluu tehdä, jos ei niitä opittuja juttuja; kyykky, rinnalleveto, penkki jne?! :-D Siis istunko jossain laitteessa jalkaa heilutellen? En koe sen olevan oma juttuni...
Läpi viime talven mua hoitava lääkäri kyseli, oonko löytänyt uuden harrastuksen. Taisi olla huolissaan mun mielenterveydestä... x) Ensinnäkin, miljoona asiaa multa kiellettiin urheiluun liittyen, ihan kuin muutenkaan olisi kovin helppoa keksiä uusi harrastus. En saisi oikeastaan lenkkeillä, salillakin tehdä vaan tiettyjä juttuja, ei hyppyjä, tärähdyksiä, kiertoja, nostoja jne. Ainoastaan hallittuja juttuja. HUOH!
Kiitos kuuman kesän, innostuin vähän uimisesta Samppiksessa. Vesijuoksemassa kävin jopa yksin. Vaikka uinnin sanotaan olevan hyväksi selälle, ei mun tilanteessa saa kipuihin kylläkään helpotusta. Joskus pidemmän uinti- tai vesijuoksupätkän jälkeen kipu oli ehkä jopa kovempi kuin aloittaessa. Siinä ei tule selälle sellaista liikettä, jota se kaipaa. Mutta tekemisen ilosta silti uin aina tilaisuuden tullen, onhan se nyt kiva saada edes jotain urheilua tehtyä.
Tiistaina ilokseni löysin itseni taas Impivaarasta polskimasta, ja nyt onkin tavoitteena kerran viikossa käydä siellä vähän uimassa ja vesijuoksemassa. Eipä tuo nyt mitään lempparipuuhaa oo, hemmetin kylmä aina ensin - ja tämä auringonpalvojahan inhoaa kylmää... On silti huippua ylittää itsensä! Ja kun on seuraa, kaikki menee vaivattomammin eikä ajatukset oo niissä negatiivisissa asioissa.
Keskiviikkona innostuttiin myös Aapon kanssa lähtemään Urheilupuistoon lenkkikamat päällä. Hölkkäiltiin yhdessä ns. Karikon lenkki kaksi kertaa, jonka lisäksi verestelin vanhoja muistoja mäkivetojen merkeissä, kun en uskaltanut Apin seurana enempää juosta (pohdin ettei mäkivedoissa tule niin suurta tärähdystä selkään). Siellä on myös niitä ihania punttislaitteita, joilla saa kehonpainolla tehtyä mm. käsilihaksia, niin punttailtiin sielläkin pariin otteeseen. Ilma oli eilen jo tosi kylmä, mittari näytti jotain kolmea astetta plussaa, joten kurkut karheina suunnattiin n. 45 minuutin setin jälkeen kotia kohti. Jotenkin tuli silti hyvä mieli kun sai jotain tehtyä, vaikka ei noi juoksuhommat mun juttu olekaan :D
Muutenkin ois tarkoitus taistella syysmasennusta vastaan mm. raahautumalla salille ainakin kerran viikossa. Ongelmana on se, etten halua mitään jäsenyyttä mihinkään, vaan varsinkin tässä mun tilanteessa haluan hoitaa asiat kertamaksulla tai kymppikerran kortilla. Niitä salejahan ei kovin montaa löydy, joten vanha kunnon Kupittaa saa toimia reenipaikkana näin alkuun. Onneksi seuraakin on ilmaantunut kuvioihin, joten ei tarvis sielläkään käydä yksin. Onhan se ihan eri tilanne, kun ollaan sovittu jokin ajankohta - ei sitä tule peruttua vaikka kuinka kotisohva kiinnostais enemmän. Sinne sitten mennään, niin kuin vanhoina hyvinä aikoina hehe ;)
Fyssarilla en oo nyt kevään jälkeen käynyt kertaakaan. Vaihtelevalla menestyksellä oon tehnyt edelleen samoja treenijuttuja, joita oon sieltä silloin saanutkin. Joskus jumppapallolla, joskus ilman. Syviä vatsalihaksia sekä pakaroita. En näe noilla jutuilla olevan kauheasti vaikutusta, toki se pakka täytyy pitää kasassa, mutta eipä noi mun tilannetta parantaneet ole, vaikka kuka olis väittänyt mitä, ja kuinka paljon tahansa oisin rehkinyt. Edelleen odottelen "täydellisen fyssarin löytämistä", joka jaksais ehkä ennemmin keskittyä niihin ongelmakohtiin mun selässä, joille voi tehdä jotain. Koska eihän ne ongelmat tohon alaselkään rajoitu. Musta tuntuu, että turha yrittää mahdotonta, vaan keskittyisin ennemmin niihin asioihin, joihin oikeasti pystyy vaikuttamaan. Pari fyssariehdokasta mulla on edelleen korvan takana (kiitos vinkeistä!), ehkä talven pimeinä aikoina saan raahattua peppuni taas jonkun uuden tyypin eteen, jos saisin uutta näkökulmaa asioihin. On vaan mielettömän raskasta käydä mun hullun pitkä stoori läpi aina uudelleen seuraavan ja taas seuraavan ihmisen kanssa. Katsotaan mitä tulee! Hengissä edelleen porskutetaan eteenpäin, sehän nyt on pääasia ;-)
-Essi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kommentoit <3