Mitä mieli sanoo?

Oon jo pidemmän aikaa pohtinut, miten paljon uskaltaisin kirjoittaa täällä mun selkään liittyvästä toisesta puolesta. Fyysisten kipujen lisäksi syksy/talvi on nimittäin ollut mulle henkisesti aika raskas. Toiset (minä) vaan ottavat asiat raskaammin kuin toiset, eivätkä nämä toiset sitten taas välttämättä ymmärrä olevansa itse niitä henkisesti vahvoja ihmisiä.

Ensin ajattelin, että ihmiset varmaan ymmärtävät ilman kertomistakin, miten raskas paikka on näin nuorena saada tietää selän välilevyrappeumasta, johon ei varsinaisia hoitoja ole, ja jossa on oletuksena sen leviäminen ajan kanssa pidemmälle selkään. Pian kuitenkin tajusin, että ihmisiä on (tässäkin asiassa) erilaisia. Jokaisen suhtautuminen on ollut edellisestä poikkeava, jotku säikähtävät jopa liikaa, toiset taas eivät oikein tiedä mistä on kyse, eivätkä osaa informaatioon pahemmin "reagoida" vaikka asiaa avaisin. Karua mutta totta - eihän sitä itsekään ole osannut mukautua toisen tunnetilaan vastaavassa tilanteessa, ennen kuin itse on samassa jamassa.

Toki ymmärrän, että mun elämästä tarvii tietää jonkin verran enemmänkin, jotta pystyy edes hahmottamaan, miten tä muhun vaikuttaa. Pian vuoden jatkuneet kivut ovat osanneet joskus lamauttaa, kropan lisäksi pään. Ei tietenkään oo helppoa olla niiden kanssa, mutta siihen puoleen kuitenkin tottuu. Toki sitä jatkuvasti toivoo helpotusta, mutta kun ei enää muista miltä kivuton selkä tuntuu, ei sitä tavallaan osaa harmitellakaan sitä puolta joka hetki..

Mun tilanteessa pahimmat jutut itselle olivat ensinnäkin se, että sain tiedon sormia napsauttamalla eräänä kauniina päivänä. Toiseksi, jouduin lentopallosta luopumaan. Jokainen, joka on jotain lajia aktiivisesti harrastanut ja sitä rakastunut, voi ymmärtää tuskan, jos itsestä riippumattomista seikoista joutuu tuon "elämäntavan" jättämään taakse. Toki olin iloinen siitä, ettei tä tapahtunut pari vuotta sitten - tähän mennessä elämään on onneksi onnistunut saamaan muitakin iloja eikä kaikki enää pyörinyt pallon ympärillä x) Vielä pahempi isku mulle kuitenkin oli se, etten sinne mun haaveilemaan poliisikouluun pysty hakemaan. Ymmärrettävästi kouluun halutaan terveitä ihmisiä, ja taustat totta kai tarkistetaan. Vaikka mut sisään kelpuutettaisiin, ei ois mitään takeita mun jaksamisesta. Selkä voi ilmeisesti hyvänkin vaiheen jälkeen äkkiä mennä niin huonoon jamaan, etten pysty mistään fyysisistä jutuista suoriutumaan. Ja tuolla koulussa täytyy säännöllisin väliajoin esim. Cooperin testi suorittaa alle vaaditun ajan, sekä osallistua itsepuolustusharjoitteluun. Miten raskaasti tällaiset asiat saa ottaa, kauanko on ok olla surullinen/vihainen/pettynyt?

En tiedä pystynkö kevään hakuun mennessä "keksimään mitään uutta haaveammattia". Mulla on aina ollu ideana koulutuksen kanssa, että sinne hakee, minne oikeesti haluaa. En oo vieläkään ymmärtänyt, miks joku menee välivuotena opiskelemaan jotain, mitä ei oikeesti halua. Ite näen työnteon siinä välissä mielekkäämpänä, mutta jokainen tyylillään. Ja parempi näin, eihän mullekaan ois välttämättä jääny jäljelle työpaikkaa lukion jälkeen jos kaikki ajattelis samalla tavalla kuin mä ;) Pointtina siis, haluaisin kovasti jo opiskelemaan, ja suunnitelmana olikin kesällä 2013 panostaa täysillä silloiseen hakuun poliisikoulua varten, ja olinkin jo pari kuukautta panostanut, mutta sattuneista syistä se nyt jäi.. Haluaisin kuitenkin opiskella ammattiin, jonka työtä oikeesti oon kiinnostunut tekemään. Ajatustyö on vielä kesken, ja tarviskin varmaan kääntyä ammatinvalintaohjaajan puoleen. 

Mulla on ollut urheilussa monia loukkaantumisia ja niihin liittyvää kuntoutusta mm. leikkausten jäljiltä. Kuntoutus on aina ollu syvältä, totta kai. Tuskin ketään hyppii riemusta saadessaan tehdä päivittäin varovaisia taivutteluja/kyykkyjä polvileikkauksen jälkeen tms. Aina ne on kuitenkin kahlattu läpi, koska tilanne on ollu väliaikainen, ja kehitystä voi havaita hyvin äkkiä, joka taas motivoi. Tällä hetkellä oon toki ilonen, että oon saanu kuntoutusohjeita, jotka varmaan pidemmän päälle mun tilannetta tulee parantamaan. Tuloksia ei kuitenkaan oo vielä ihan kauheesti näkynyt, vaikka nyt on viides ohjelma meneillään ja aikaa kulunut yhteensä mun mittakaavassa paljon. Kipujen kanssa aika tuntuu tietty pidemmältä. Puulta maistuu välillä joo, mutta onneks ohjelma on muokkautunut parin kolmen viikon välein, niin sen pätkän jaksaa just pinnistää. Joskus sitä silti pysähtyy miettimään, että tätä mun loppuelämä nyt on vai? Jumppaa, jumppaa, jumppaa, eikä vaikutuksista voi olla varma. Vaikka tilanne menis kivuttomaksi, ei kuntoutusta voi silti jättää, ettei kivut palaudu heti ainakaan takaisin. Miten ihmeessä jaksan jumpata vastaavia liikkeitä aina vaan, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen??

---

Välillä ajaudun arkeen, jossa mun henkisen puolen haasteita ovat mm. työ. Asiakaspalvelijana ei saisi antaa oman tunnetilan vaikuttaa palvelukykyyn, mutta joskus niin käy. Jos unta on alla vaikka vajaat neljä tuntia, on joskus vaikea koittaa pinnistää hymyä esiin, tai pahoitella ärtyneelle asiakkaalle tuotteen loppumista kun omat ongelmat tuntuu hippasen suuremmilta. Oon kuitenkin alkanu (huomaamatta) muodostaa pientä suojakuorta ympärilleni, ns. julkista Essiä, jonka auttaa jaksamisessa just vaikkapa töissä. Sen avulla on helpompi esittää kaiken olevan hyvin, ja joskus se saakin mut paremmalle tuulelle! 

On joskus todella kiusallista, että oon töissä Ikeassa. Se on kuitenkin ainut Ikea lähimainkaan, joten kaikki tutut ja tuttujen tutut käyvät meillä asiakkaana. Usein toivon, että mun otsassa lukis isolla, että "olen vaikeassa elämäntilanteessa, älkää kyselkö multa mitään"! Tai että "minulla on selkäsairaus nimeltä välilevyrappeuma"! Tiedättekö? Vastaan tulee vaikka vanha opettaja yläasteelta. Totta kai hän kyselee multa kuulumisia, opiskelenko, ja vaikkapa et pelaanko vielä lentopalloa. Musta tulis aika kumma ja sulkeutunu fiilis, jos vaan vastaisin että mitäs tässä, täällä vaan töissä ja en pelaa enää, enkä avais asiaa sen enempää. Siinä vois olla toisella hiukan kiusallinen olo. Mutta kenelle kaikille alan paasaamaan, että juu en pelaa enää, ja haaveammattikin meni reisille sattuneista syistä :-D En haluais sille toisellekaan inhottavaa fiilistä, jos hän ei sitte tiedä miten pitäis tähän infoon reagoida. En jaksais aina tehdä tästä numeroa ja kertoa ihmisille, "jotka eivät mun elämään liity" karusti sanottuna, mutta en halua vaikuttaa miltään syrjäytyneeltäkään. Joka kerta kun vastaava tilanne sattuu eteen, punnitsen varmaan neljätoista kertaa kahden sekunnin sisällä, että kerronko tilanteen vai en :-D Hemmetti.
Toki tästä tilanteesta on vähän jo päästy yli, kun lähes kaikki tutut ja vaikkapa viikottain mun elämässä pyörivät ihmiset tästä tietävät. Täällä saan myös avattua tilannetta kivasti, ja pystyn rauhassa miettimään miten asian muotoilen, jos siltä tuntuu :) Tä auttaa mua monella tapaa henkisesti.

Multa kysytään jatkuvasti miten mä voin. "Miten selkä?" "Mikä vointi?" Hirveen vaikeita kysymyksiä. Niinä päivinä kun tilanne on surkea, en oo melkein päässy sängystä ylös kun oon nukkunu sen kolme tuntia, muutenkin kiinnostus nollassa, ja kivut on taas kovempaa luokkaa, mitä voi vastata? En halua ketään huolestuttaa tai kenenkään pahoittavan mieltään sen takia, että mulla on huono päivä. Kaikkein läheisimmille ihmisille tulee sitte niitä oloja purettua, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Ei oo helppoa heilläkään, ja joskus jännittääkin, mitä niiden mielessä mahtaa pyöriä. Onko hermot jo riekaleina mun kanssa, joten nykyään pidänkin tilanteet usein omana tietonani. On kuitenkin niitä päiviä kun riittää että saa itkeä toisen olkapäätä vasten, joskus taas fiilis että haluaa puhua, saada asioita purettua sydämeltä.

Lähiaikoina oon kuitenkin vihdoin tajunnu näkeväni tunnelin päässä sitä kuuluisaa valoa. En tosiaan tiedä mitään ratkaisuja mihinkään kysymyksiin mun tulevaisuudesta, mutta ehkä pahin suruaika alkaa olla takana päin, vaikka joitain asioita en ihan oo vielä pystynyt hyväksymään. Jotenkin oon päättäny, että kaikki muodostuu sit jossain kohtaa kuten kuuluu. En jaksa enää välittää muiden painostuksesta, vaan haluisin vaan elää mun omaa elämää, ja saada taas arkisia iloja mukaan kuvaan. Joskus asiat vaan tapahtuu helpommin, kun ei tunnu että niskaan jatkuvasti hengitetään. 

Jos heräsi ajatuksia tai kysymyksiä, niin saa kommentoida! Vastaan parhaani mukaan :) Oon tän tekstin varmaan kolme-neljä kertaa kirjoittanut valmiiksi, mutta aina löytyy muokattavaa, ja oon hiukan vältellytkin arkaa aihetta. Toivottavasti ei ollut liian synkkä postaus, eräiden asioiden summana halusin tämän puolen kuitenkin paremmin tuoda esille teidän tietoisuuteen. Jotku asiat voi olla aika karkeasti kirjoitettu, toisia oon voinu jopa kaunistella ;) Lopputuloksena toivottavasti tavoiteltu totuus.

-Essi