Speechless

Hellurei jälleen,

nyt ajattelin jakaa täällä mun suuret uutiset mistä oon vähän jo vihjaillut... Toimikoon tä myös itselleni osittain terapiamuotona, koska aihe on mulle arka varsinkin uutuutensa takia. Tarvii tietoa vielä sulattella ja mukautua siihen :)

Eli, aivan mun ekassa postauksessa kerroin jo mun elämänmuutoksesta, kun jouduin rakkaasta harrastuksestani, lentopallosta luopumaan. Kerron ensin vähän taustaa, josta tää kaikki on alkanut. Vuonna 2008, kun olin 17-vuotias, mulle tuli selkään kaks välilevyn pullistumaa eli prolapsia. Aika kova paikka, ja kovat kivut, vielä ikäiselle. 2-3kk olin pois kaikista urheilumeiningeistä ja alotettiin aika tehokuntoutus, äitin tuttu oli siinä fyssarina apuna, ja oli itsekin saman kokenut joskus niin tiesi hyviä vinkkejä. Parantuminen tapahtui siis yllättävän nopeasti, joskus kun nuorilla noi pullistumat voi olla aika vaikeita kun selkä on niin liikkuvainen. Pullistuma voi välillä jo vetäytyä takaisin sisään ja seuraavassa hetkessä se onkin taas pullistunut ulospäin. Hiljalleen aloin totutella takaisin lajiin, ja jatkoin pelaamista.

Viimeiset viisi vuotta ovat olleet aika vuoristorataa selän kanssa. Välillä on ollut tosi hyviä jaksoja, pari kuukautta melkeenpä ilman kipuja, ja välillä taas kovempia kipuja. Siihen on kuitenkin tottunut, enkä ole osannut asiasta edes olla niin huolissani. Joitain juttuja esim. puntilla joutunut jättämään välistä, kun on tehnyt niin kipeää, tai vaihtoehtoisesti tiedän mistä se ottaa pahasti nokkiinsa treenin jälkeen, ja olen siinä kohtaa tehnyt jonkin korvaavan sarjan. Jotenki on kitkuteltu eteenpäin, ehkä laji on ollut niin rakas että olen kaiken negatiivisen koittanut sulkea pois..

Maaliskuussa 2013, kauden toiseksi viimeisessä pelissä kivut yltyivät todella koviksi, ja pelin jälkeen seisominen ja istuminen tuntui lähes mahdottomalta. Jouduin jäämään pois töistä, ja ravasin viikon välein työterveydessä eri lääkäreillä hakemassa sairaslomaa. Koitin kovasti kuntouttaa syviä vatsoja, ja tehdä kävelylenkkejä, paikallaanolo kun oli ehkä pahinta. Alaselän kipujen lisäksi säteily ulottui molempiin pakaroihin ja vasemman reiden sivuun. Lisäksi pitkät selkälihakset ja kylkien syvät lihakset olivat vetäneet itsensä todelliseen kramppitilaan, josta on ollut vaikea päästä pois. Fyssarilla katottiin mulle jotain liikkeitä, ja koitettiin laittaa mun ryhtiä uuteen kuosiin, jotta kramppitila helpottaisi. 

Kaksi kuukautta pois töistä oltuani, selkä oli aavistuksen parempi ja pääsin palaamaan työn pariin. Kolme viikkoa jaksoin kohtalaisesti, ja sitten onneksi koitti jo mun kesäloman kolme viikkoa, jolloin sain taas selkää lepuuttaa. Loman jälkeen palasin töihin normaalisti, ja paria päivää lukuunottamatta olen juuri ja juuri pystynyt siellä sinnittelemään.

Tiistaina 6.8. mulla oli vihdoin aika ortopedille, jonka oli määrä kertoa mun magneettikuvien lopulliset tulokset. Uutta pullistumaa tietenkin oltiin jatkuvasti epäilty, oireet viittasivat siihen ja mun tuntemukset olivat samat kuin vuonna 2008. Lääkäri esittää ensin paljon kysymyksia, ja antaa mun vielä kertoa koko mun selkähistorian, ja tän uuden keissin käänteet. Lopulta hän näyttää mulle magneettikuvia. Selkä näyttää kauniin kaarevalta, ja välilevyt kirkkailta ja valkoisilta, kunnes mun katse osuu alimpien nikamien väleihin, joita lääkäri sormellaan osoittaa. Kaksi alinta välilevyä on mustia. Pikimustia. "Ikävää kertoa tätä parikymppiselle nuorelle, mutta sulla on välilevyjen rappeuma, diskusdegeneraatio", lääkäri sanoo. Mitä??

Puoltuntinen lääkärikäynti oli tuskastuttava. Kyyneleet silmissä koitin pidätellä itkuani, koska jos oisin antanut sen siinä tulla, ois tilanne ollu menetetty enkä ois pystyny enää sanaakaan puhumaan. Pala kurkussa änkytän kysymyksiä alkukauhistuksen jälkeen. "Täällä kun kerran ollaan, niin pakko koittaa kysyä kaikki mahdollinen",mietin. Lääkäri selittää mulle koko asian. Rappeuma on oletettavasti alkanut jo lapsena, välilevyistä häviää verisuonisto, ja ravinnonsaanti on passiivista. Rappeutumisen edetessä välilevy ei kykene enää sitomaan nestettä ja se alkaa ns. kuivumaan. Perinnöllisistä tekijöistä kyse, luultavasti oon tän saanut mun äidiltä, jolla on täysin samoja vaivoja ollu. Lisäksi kuvissa näkyi vielä yhden välilevyn "haljennut" pinta, josta välilevynestettä päässyt ulos hermoja ärsyttäen, ja aiheuttaen em. säteilyn ja kovan tulehduksen. Myös jossain toisessakin välilevyssä näkyi vastaavia muutoksia. 

Jatko on täysin kysymysmerkillä. Rappeumaa ei voi korjata tai hoitaa, eikä sen etenemistä iän myötä estää. On yksilöllistä, kuinka rajuja kivut ovat, ja miten kaikki etenee. Ilmeisesti se on kuitenkin hieman jaksottaista, joskus vointi on parempi ja pystyy ihan hyvin töissä olemaan, joskus taas kivut ovat pahemmat vaikka kaiken tekisi samalla tavalla kuin ennenkin. Kun mietin aikaa taaksepäin, mun elämä on ollu just tällasta. Nyt on vaan viimiset 4,5kk ollu koko ajan nä kovemmat kivut, eli kuin kuuta nousevaa odotan sitä parempaa jaksoa. Satunnaisia sairaslomia voi olla edessä, ja pahimmassa tapauksessa työkyvyttömyyseläke jo.. aivan liian aikaisin. Kysymyksiin on mahdoton tietää vastauksia. Hoitona voi koittaa fysioterapiasta hakea vinkkejä, ja netistä luin että jotku ovat löytäneet kiropraktikosta tai osteopaatista apua. Mitään ns. manipulointeja ei kuitenkaan saa ottaa vastaan, koska uusien pullistumienkin riski on nyt ilmeisesti vielä korkeampi.

Urheiluna pitäisi harrastaa rauhallista, ja äkkinäisiä tai hallitsemattomia liikkeitä välttäviä juttuja. Kuntosalilla laitteissa juttuja (ei mielellään vapailla painoilla), uintia, kävelyä, joskus hyvissä vaiheissa lenkkejä. Sauvakävely on kuulemma hyväksi todettua, ja talvella hiihto (jota vihaan)... Fyssarille suunnittelin kuitenkin meneväni, ensin työterveyteen (ilmainen..) ja jatkossa ehkä muuallekin vinkkejä kuulemaan. Paikalleen ei saa kuitenkaan jäädä, vaan liikkua pitäisi (hyvä niin!) koska muuten rappeuma etenee nopeammin.

Ajatukset on kyllä niin sekaisin. On ihan kysymysmerkillä pystynkö Ikeassa jatkamaan mun työtä, vai tarviiko miettiä muuta? Entä ammatti, pystynkö poliisiksi hakemaan vaikka siitä niin kovin haaveilen? Mitä työtä voisin poliisina tehdä, jotten joutuisi liian pitkiä aikoja istumaan tai seisomaan paikallani, vaan työhön liityisi vaihtelua. Entä raskaus?! Lapsia ehdottomasti haluisin, mutta en vielä. Miten sitten 8-10v. päästä, jos mun selän tilanne onkin pahentunut niin paljon, etten pysty raskausmasua kannattelemaan? Pitäiskö lasta sittenkin harkita aikaisemmin? Oonko taas siihen valmis??? Mistä näitä vastauksia voi tietää... Lohduton tunne.

                                                           ***

Vielä on kyllä unettomia öitä edessä. Onneks on tulossa huomiseks kivaa ohjelmaa mun ihanien tyttöjen kanssa, niin saan muuta ajateltavaa. En tiedä kuinka järkevä tästä tekstistä tuli, kun ajatukset laukkaa jossain tuhatta ja sataa edellä mun kirjotusnopeutta. Ja asiaa on niin paljon, ja on vaikeaa kun ei osaa lääketieteellisesti näitä asioita selittää, suokaa se mulle anteeksi :) Aapo isä toki on lääkäri, että varmaa käsitellään näitä juttuja hänen kanssa vielä ja saan vastauksia edes mun joihinkin (lääketieteellisiin) kysymyksiin.
Nyt koitan koota itseni ja päästä lähtemään töihin. Pahoittelen kovin negatiivista tekstiä, mutta oli tunne, että haluan tästä kuitenkin kirjoittaa.

-Essi